keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Sulje silmät


Puoliunessa elettyä elämää, viimeiset kultaiset auringonsäteet ennen pimeää. Mieleen piirtyneitä muistoja kesästä, onnellisia nukahtamassa vierekkäin käsi kädessä. Haaveita purppuranpunaisesta noitamökistä, ennenpitkää saapuvasta lämmöstä. Suljetaan silmät, odotetaan nukahtamista, maailmasta puuttuvan kauneuden kohtaamista.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Psyykkiset vammat

 

80 volttinen humala kietoo kädet sun kaulan ympärille,
 eikä ne tiedä pitäiskö kuristaa vai rakastaa. 
Ne tekee molemmat, vaikka ei pitäisi koskea ollenkaan.
Enemmän hukassa aina kun herää,
vaikka nukahtaisi mieli ei lepää.
Villisieluinen prinsessa,
se poika jonka kaikki päätti haluta,
vaikeimmat tapaukset kaikista,
en mä enää tätä halua, vaan kadota.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

-









The Raven

by Edgar Allan Poe

Once upon a midnight dreary, while I pondered, weak and weary,
Over many a quaint and curious volume of forgotten lore—
    While I nodded, nearly napping, suddenly there came a tapping,
As of some one gently rapping, rapping at my chamber door.
“’Tis some visiter,” I muttered, “tapping at my chamber door—
            Only this and nothing more.”

    Ah, distinctly I remember it was in the bleak December;
And each separate dying ember wrought its ghost upon the floor.
    Eagerly I wished the morrow;—vainly I had sought to borrow
    From my books surcease of sorrow—sorrow for the lost Lenore—
For the rare and radiant maiden whom the angels name Lenore—
            Nameless here for evermore.

    And the silken, sad, uncertain rustling of each purple curtain
Thrilled me—filled me with fantastic terrors never felt before;
    So that now, to still the beating of my heart, I stood repeating
    “’Tis some visiter entreating entrance at my chamber door—
Some late visiter entreating entrance at my chamber door;—
            This it is and nothing more.”

    Presently my soul grew stronger; hesitating then no longer,
“Sir,” said I, “or Madam, truly your forgiveness I implore;
    But the fact is I was napping, and so gently you came rapping,
    And so faintly you came tapping, tapping at my chamber door,
That I scarce was sure I heard you”—here I opened wide the door;—
            Darkness there and nothing more.

    Deep into that darkness peering, long I stood there wondering, fearing,
Doubting, dreaming dreams no mortal ever dared to dream before;
    But the silence was unbroken, and the stillness gave no token,
    And the only word there spoken was the whispered word, “Lenore?”
This I whispered, and an echo murmured back the word, “Lenore!”—
            Merely this and nothing more.

    Back into the chamber turning, all my soul within me burning,
Soon again I heard a tapping somewhat louder than before.
    “Surely,” said I, “surely that is something at my window lattice;
      Let me see, then, what thereat is, and this mystery explore—
Let my heart be still a moment and this mystery explore;—
            ’Tis the wind and nothing more!”

    Open here I flung the shutter, when, with many a flirt and flutter,
In there stepped a stately Raven of the saintly days of yore;
    Not the least obeisance made he; not a minute stopped or stayed he;
    But, with mien of lord or lady, perched above my chamber door—
Perched upon a bust of Pallas just above my chamber door—
            Perched, and sat, and nothing more.

Then this ebony bird beguiling my sad fancy into smiling,
By the grave and stern decorum of the countenance it wore,
“Though thy crest be shorn and shaven, thou,” I said, “art sure no craven,
Ghastly grim and ancient Raven wandering from the Nightly shore—
Tell me what thy lordly name is on the Night’s Plutonian shore!”
            Quoth the Raven “Nevermore.”

    Much I marvelled this ungainly fowl to hear discourse so plainly,
Though its answer little meaning—little relevancy bore;
    For we cannot help agreeing that no living human being
    Ever yet was blessed with seeing bird above his chamber door—
Bird or beast upon the sculptured bust above his chamber door,
            With such name as “Nevermore.”

    But the Raven, sitting lonely on the placid bust, spoke only
That one word, as if his soul in that one word he did outpour.
    Nothing farther then he uttered—not a feather then he fluttered—
    Till I scarcely more than muttered “Other friends have flown before—
On the morrow he will leave me, as my Hopes have flown before.”
            Then the bird said “Nevermore.”

    Startled at the stillness broken by reply so aptly spoken,
“Doubtless,” said I, “what it utters is its only stock and store
    Caught from some unhappy master whom unmerciful Disaster
    Followed fast and followed faster till his songs one burden bore—
Till the dirges of his Hope that melancholy burden bore
            Of ‘Never—nevermore’.”

    But the Raven still beguiling all my fancy into smiling,
Straight I wheeled a cushioned seat in front of bird, and bust and door;
    Then, upon the velvet sinking, I betook myself to linking
    Fancy unto fancy, thinking what this ominous bird of yore—
What this grim, ungainly, ghastly, gaunt, and ominous bird of yore
            Meant in croaking “Nevermore.”

    This I sat engaged in guessing, but no syllable expressing
To the fowl whose fiery eyes now burned into my bosom’s core;
    This and more I sat divining, with my head at ease reclining
    On the cushion’s velvet lining that the lamp-light gloated o’er,
But whose velvet-violet lining with the lamp-light gloating o’er,
            She shall press, ah, nevermore!

    Then, methought, the air grew denser, perfumed from an unseen censer
Swung by Seraphim whose foot-falls tinkled on the tufted floor.
    “Wretch,” I cried, “thy God hath lent thee—by these angels he hath sent thee
    Respite—respite and nepenthe from thy memories of Lenore;
Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!”
            Quoth the Raven “Nevermore.”

    “Prophet!” said I, “thing of evil!—prophet still, if bird or devil!—
Whether Tempter sent, or whether tempest tossed thee here ashore,
    Desolate yet all undaunted, on this desert land enchanted—
    On this home by Horror haunted—tell me truly, I implore—
Is there—is there balm in Gilead?—tell me—tell me, I implore!”
            Quoth the Raven “Nevermore.”

    “Prophet!” said I, “thing of evil!—prophet still, if bird or devil!
By that Heaven that bends above us—by that God we both adore—
    Tell this soul with sorrow laden if, within the distant Aidenn,
    It shall clasp a sainted maiden whom the angels name Lenore—
Clasp a rare and radiant maiden whom the angels name Lenore.”
            Quoth the Raven “Nevermore.”

    “Be that word our sign of parting, bird or fiend!” I shrieked, upstarting—
“Get thee back into the tempest and the Night’s Plutonian shore!
    Leave no black plume as a token of that lie thy soul hath spoken!
    Leave my loneliness unbroken!—quit the bust above my door!
Take thy beak from out my heart, and take thy form from off my door!”
            Quoth the Raven “Nevermore.”

    And the Raven, never flitting, still is sitting, still is sitting
On the pallid bust of Pallas just above my chamber door;
    And his eyes have all the seeming of a demon’s that is dreaming,
    And the lamp-light o’er him streaming throws his shadow on the floor;
And my soul from out that shadow that lies floating on the floor
            Shall be lifted—nevermore!

perjantai 1. elokuuta 2014

Sadasta sanasta et ymmärtänyt yhtäkään

 Puntala meni, muistoja tuli.
Elämä rullaa ja mä rakastan.
Vaikka kesä on kohta ohi, se ei ahdista mua ollenkaan.
Uusi alku tuntuu hyvältä suunnitelmalta just nyt.
Pelkkää hymyä illasta aamuun.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Jos kauneus pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, ottaisin kuvan teistä




Eilinen oli jotain niin hyvää, ettei sitä voi mihinkään verrata. Te kaikki olette niin kauniita ja vailla vikoja. Osa teistä teki eilisestä vielä tuhat kertaa paremman, varsinkin yksi tietty. Aurinko, pari puistokaljaa, savukkeita, ruokaa ja parhaimmat ihmiset päältä maan... Ei se taivas missään ylhäällä ole, se on täällä!

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Harhakuvagalleria





Screaming Sneakers - Violent Days

Yhdeksänkymmentäkolme päivää odotusta edessä. Kuusituhattaneljäsataakahdeksankymmentäyksi päivää takana. Yhtä hukassa kuin aina ennenkin, oon vain oppinut nauttimaan siitä. Ei oo enää eksymistä, ainoastaan seikkailuja. Kaikkialta löytyy jotain uutta eikä se pelota mua enää. Nyt on hyvä olla, pitkästä aikaa, ihan yksinkin. Voiko tulevaa odottaa niin paljon, että se tuntuu kaipaukselta? Yöllisiin seikkailuihin, kuivaan asfalttiin, auringonpaisteeseen, uusiin muistoihin ja mahtavaan musiikkiin on enää muutama kuukausi - ja mä aion ottaa siitä kaiken irti. Hymyilyttää, harmaus jää pikkuhiljaa taakse.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Sairaan masentava elämä







The Adicts - You're All Fools

Asiat hajoaa käsiin, eikä ne kädet oo mun. Pelottaa etten saa mistään enää otetta, hävettää etten pysty kontrolloimaan itseäni ollenkaan. On lähes mahdotonta elää itsensä kanssa tällaisessa noidankehässä, en jaksaisi olla sekaisin, en kestäisi selvinpäinkään. Mun on vaikea käsittää miten joku voi olla niin kiero, valheita valheiden perään, eikä ollenkaan katumusta. Kyllä mä tiedän mitä kaikkea sä olet tehnyt ja jollet sä kerro sille yhdelle itse, niin mä teen sen. Jälkeenpäin kun mietin, en tiedä uskonko enää sanaakaan jota olet suustasi päästänyt. Mä olisin helvetin onnellinen jos sä et olisi koskaan ilmestynyt mun elämääni. Kannattaisi tajuta että teoilla on seuraukset, kyllä sä tulet saamaan paskaa niskaan, jos sä sitä haet. Kasvata selkäranka tai painu helvetin kauas meistä.

                                                             Harhainen,
                                                             pimeä,
                                                            unohdettu
                                                             elämä.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Katkerat taistelee tuhoajasta






 Toisaalla valuu veri, toisaalla kyyneleet. 
Mistä tiedätte onko se edes totta mitä kuulette?
Sinä tuhoaja, seisoisit edes sanojesi takana.
En mä aijo katsoa vierestä,
en, jos lattiat täyttyy verestä.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Älä katoa ikuisesti vielä






Pink Floyd - In The Flesh

Me ollaan kaikki tiedetty että sä et tule elämään kovin vanhaksi. Itsensä tuhoaminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia. Päässä ei liiku yhtäkään selkeää ajatusta kun tulen ovellesi, siivoan sinua verestä samalla kun silmäni sumentuvat kyyneleistä. Sitä puhelua en olisi halunnut joutua soittamaan, sen se kuitenkin vaati. Onneksi olet kunnossa. Seuraavana iltana makaat rauhallisena sohvallasi ja hiljaiseen ääneen puhut lapsuudestasi, ainoasta paikasta jossa voit olla onnellinen. Siitäkin, minne aiot matkustaa vielä joskus. 'Sinne mä haluan ennen kuin kuolen, vittu, toivottavasti ehdin.' Et puhuisi kuolemastasi...
Sinä iltana läheisyys tuntui ensimmäistä kertaa väärältä, ehkä mä olen alkanut välittää eri tavalla. Vaikeita aikoja ja hajonneita psyykkeitä, pysy vahvana, älä luovuta.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Rakastan sun puista päätäsi




 Amebix - Sunshine Ward


On ollut jännittäviä päiviä ja outoja aikoja. On mennyt suksia suoraan ja suksia ristiin. Mulla on ollut hyvä teidän kanssanne. Kauniit naurut värjää harmaat yksiöt iltaisin, eikä kaikki ehkä olekaan niin huonosti. Ollaan kaikki yhdessä siipirikkoja, ehkä silloin ei satu niin pahasti. Hymyilytti muistella niitä muistoja, pieniä ja hassuja. Ihanaa että tekin kaipaatte. Muistatko sen portin josta ei saanut mennä, mutta ei me toteltu? Muistatko ne auringon ja naurun täyteiset aamupäivät nurmikolla, sillä samalla aina uudelleen? Mieli on lämmin eikä sydämeen satu, mulla on ollut ikävä. Mukavaa että olet toisinaan siinä.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Sä puhut niin kauniisti ilman sanoja






 Ratsia - Päiviä Ja Öitä


Ihmisiä kulkee sisään ja ulos mun elämässä. Tuntuu oudolta. Miten jaksoinkaan kiduttaa itseäni sun takiasi niin kauan..? Sä olet nyt lähtenyt myös muutaman muun ihmisen elämästä, tuntuu jokseenkin vaikealta yrittää unohtaa. Niinä hetkinä vihaan, kun löydän itseni aamuyön pimeydestä muistelemasta sinua hymy huulilla. Pikakelaamasta niitä ainoita kauniita hetkiä, unohtaen kaiken muun. Ei mikään muutu, et sä ainakaan. Tuhoat kauniita mieliä, omaasi et kestä. Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää ei muuta mitään muuta kuin asioiden määrän joita haluaa unohtaa. Kaksituhattakolmetoista, myrkyt alas kurkusta ja irti päästetyt tunteet. Rakkautta, vihaa ja intohimoa vastaanotettu ja annettu. Olette kaikki niin ihania ettei ymmärrys riitä, kiitos siitä. Jos mä voin antaa teille jotain, ottakaa. Sen olette ansainneet!